Voitte tehdä ennakkoon pöytävarauksen oheisesta varauskalenterista max 8:lle henkilölle. Mikäli teitä on enemmän kuin 8 tai useampaa ryhmää, niin ottakaan yhtyettä myyntipalveluumme sales@elvesvillage.fi
Varaus kirjataan varaajan nimellä. Mikäli haluatte varauksen yrityksen/yhdistyksen nimelle, lisätkää tieto ”Klikkaamalla tästä voit lisätä lisätietoja” kohtaan.
Huom! Kalenterin kautta tehty varaus on aina vahvistettu ja voimassa tietojen syötön jälkeen, vaikka sähköpostivahvistusta ei tulisikaan. Osa vahvistusviesteistä voi jäädä roskapostiin.
I OSA
Olipa kerran keltanuttuinen tonttu. Tämä tonttutyttö oli toisenlainen kuin muut tontut, jotka punaisissa ja harmaissa nutuissaan kiireisinä touhusivat päivän askareitaan. Keltanuttuinen Tonttu lähti mieluummin tutkimaan salaperäistä metsää, sen piiloja ja salattuja polkuja. Hän hyppeli mutkittelevilla metsäpoluilla, jotka myötäilivät Lapin mahtavimman villin joen vartta. Tonttutyttö otti taskustaan tuohikipon – Lipon – ja upotti sen vellovaan virtaan vangitakseen sen pyörteet tuohiastiaansa. Vesi rauhoittui Lippoon, ja Keltanuttuinen Tonttu kantoi sen varovasti halki metsän, syvälle puiden katveeseen, kunnes hän saapui ikivanhoille kiville. Siellä kohosi yksi kivi ylväänä ylitse muiden –pyhä Seita. Keltanuttuinen Tonttu kaatoi villin joen helmeilevää vettä Seita-kiven rosoiselle pinnalle ja mitä ihmeellisin asia tapahtui: kivi avautui kumisten ja alkoi kertomaan tonttutytölle iänkaikkisista viisauksista.
Keltanuttuinen Tonttu oppi Seita-kiveltä niin paljon! Seita kertoi hänelle metsän eläimistä ja kasveista. Se kertoi hänelle Lapin yrteistä ja yöttömässä yössä kasvaneiden koivujen omasta voima-aineesta, pakurista. Seita kertoi puiden salatuista voimista. Kuinka pakuritee antaa juojalleen pitkän ja terveen elämän, ja miten ikiaikaisten puiden halaaminen antaa luonnon voimaenergiaa.
Keltanuttuinen Tonttu sai kuulla myös tarinoita Maahisista, maanalaisista olennoista, jotka iloitsivat kun metsässä kuljettiin nauraen ja kevein askelin. Mutta jos maan pinnalla mekkaloitaisiin ja käyttäydyttäisiin huonosti, niiden herkkiä korvia kivistäisi, ja ne nousisivat maan pinnalle äreinä häiritsijöilleen. Seita kertoi tonttutytölle metsän asukkaista, kuten poroista, jotka elämänsä päätyttyä tarjosivat Lapin ihmisille ruokaa ja lämmikettä, ja miten vastavuoroisesti ihmiset kohtelivat niitä kunnioittavasti ja antoivat niiden vaeltaa vapaina.
Se kertoi hänelle kaiken revontulista, välkehtivistä valoista, jotka loimusivat pohjolan taivaalla. Se kertoi kirkkaista kesäöistä, kun aurinko ei koskaan laske, vaan valaisee pohjolan tienoot loputtomalla kultaisella valollaan. Ja se kertoi pitkästä talven hämärästä – kaamoksesta – ajasta, jolloin aurinko ei koskaan nouse, ja elämä hidastuu luonnostaan. Kun kivi sulkeutui, Keltanuttuinen Tonttu käveli takaisin joelle, katseli kuinka se virtasi voimakkaana eteenpäin ja meni tapaamaan isoäitiään, Ämmiä.
Ämmi oli Tonttulan rakastetuin ja mahtavin tonttu. Hänen nuttunsa oli oranssi, ja hän oli 308 vuotta vanha. Ämmillä oli pitkä ryhmyinen sauva, joka oli kimaltavien Lapin kivien koristelema. Sauvan päässä loisti kristalli, jota Ämmi kutsui kolmanneksi silmäkseen. Hän kertoi Keltanuttuiselle Tontulle, kuinka jokaisella on kolmas silmä, kunhan vain oppisi käyttämään sitä. Keltanuttuinen Tonttu ymmärsi, että kolmas silmä auttoi näkemään asioita, joita ei voinut silmin nähdä ja kuulla asioita, joita ei voinut korvin kuulla. Kuten etiäiset, näkymättömät viestintuojat, jotka kertoivat Ämmille, milloin vieraita oli saapumassa. Silloin tuli valmistaa kahvia ja kattaa ruokaa pöytään.
Muukalaisten värähtelytaso oli erilainen kuin Tonttulassa elelevillä, ja Ämmi vaistosi tulijoiden värähtelyt jo kaukaa. Ämmi opetti tonttutytölle paljon muutakin, kuten sen millaista energiaa maailmassa virtaa. Hän kertoi maan, ilman, veden ja tulen energioista. Ja kuinka muualla maailmassa vaikutti vielä viides energia, raha, joka liikkui ympäriinsä rauhattomasti, aina etsien uusia väyliä itselleen. Ämmi opetti tonttutytölle myös loitsuja, jotka auttoivat häntä pysymään terveenä ja turvaamaan hänen tiensä missä ikinä hän kulkikaan. Keltanuttuinen Tonttu tunsi olonsa turvalliseksi Ämmin tuvan nurkassa, leveässä sohvassa, jossa hän sai nukkua ja uneksia. Ja kun Ämmi oli kiireinen kutoessaan villasukkia, jotka kasaantuivat tuvan nurkkaan korkeaksi pinoksi, lähti Keltanuttuinen Tonttu tapaamaan setäänsä, Seilori- Seppä Tonttua.
Seilori- Seppä Tonttu oli pidempi kuin muut tontut. Hän oli Tonttulan lempein tonttu. Hänen tuvassaan oli vanha matkalaukku, jota hän oli kuljettanut mukanaan pitkin maailman meriä. Laukussa oli tarroja monista, monista maailman mahtavista kaupungeista. Seilori- Seppä Tonttu kertoi Keltanuttuiselle Tontulle tarinoita seitsemästä mantereesta, mahtavista meristä, ihmisistä joita hän oli tavannut, ja niistä monista maailman ihmeistä, joita hän oli matkoillaan nähnyt. Hän tarinoi mielellään myös Lapin eläimistä, joihin hän oli kovin kiintynyt, ja joiden vuoksi hän halusi aina palata matkoiltaan takaisin pohjolaan. Hän kertoi valkoisesta jäniksestä, Janniksesta, sekä muista metsän eläimistä kuten poroista, susista, ketuista, ilveksistä ja karhuista. Nuo suuret, valtavat eläimet olivat lempeitä, eikä kukaan saanut niitä koskaan suuttumaan. Niiden silmät kiiluivat metsän varjoissa Lapin kylmässä arktisessa ilmassa. Ja juuri Seilori-Seppä Tonttu veisti Keltanuttuiselle Tontulle metsään suuren valtaistuimen, Karhu-tuolin, jossa tonttutyttö istuskeli ja unelmoi tulevaisuudestaan sekä siitä, mitä hänestä tulisi isona.
Tonttutytön syntymäpäivänä – kun hän täytti vasta 50 vuotta – hän istui setänsä veistämässä Karhu-tuolissa, ja mietti elämäänsä. Hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, ja pohti, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Hän ajatteli, olisiko hänen aika jättää Tonttula hetkeksi ja lähteä maailmalle etsimään muita lapsia tutustuakseen heihin. Hän mietiskeli usein, sopisiko hän muiden joukkoon. Pelaisivatko lapset samoja pelejä kuin he tontut? Entä käyttäytyivätkö aikuiset samoin tavoin? Ja millaisia eläimiä ihmislasten maailmassa olisi? Olisivatko ne samanlaisia? Siinä samassa Keltanuttuinen Tonttu teki päätöksen – hän lähtisi maailmalle!
Niin hän juoksi niin nopeasti kuin pystyi metsän läpi Seilori- Seppä Tontun tuvalle ja pyysi setänsä matkalaukkua lainaan matkalleen. Setä ilahtui tonttutytön suunnitelmasta: ”Tottahan toki saat laukkuni lainaan! Palaa sitten kertomaan mitä kaikkea maailmalta löysit!” Tonttutyttö nappasi laukun ja kiiruhti Ämmin luo kertomaan suunnitelmistaan. ”Miten mainio uutinen!” Ämmi löi käsiään yhteen. ”Pakkaan sinulle heti mukaan poroleipiä ja annan sinulle mukaan pullollisen raikasta metsän ilmaa, jota voit nuuhkaista kun olet kaukana kotoa. Voit tarvita matkallasi myös taikatulijauhetta ja Pakuri-teetä sekä Lippo-kuppisi ja tietenkin myös kuivattuja mustikoita. Ethän unohda myöskään muistikirjaa ja kynääsi, jotta voit kirjoittaa ylös kaiken mitä opit ja kertoa sitten meille palattuasi.” Sitten Ämmi kääntyi katsomaan tonttutyttöä tarkasti: ” Ja muista tyttöseni, kaikki matkallasi ei ole valoa, siellä on myös varjoja.” ”Mitä tarkoitat?” tonttutyttö hämmästyi. ”Aurinko ei paista aina”, Ämmi vastasi ”Varo Avaritia, pimeää voimaa, joka tarkkailee meitä joen toiselta puolelta. Hän ei siedä liikaa onnellisuutta. Kolmas silmäni varoittaa, että hän voi lähteä seuraamaan sinua. Ole varovainen ja muista varoa Avaritia!” Keltanuttuinen Tonttu lupasi olla varovainen ja kääntyi lähteäkseen. Ämmi istui keinutuoliinsa ja jatkoi villasukkien kutomista. Hän loi katseensa nurkkaan, jossa sukkapino kohosi kohoamistaan.
II OSA
Ja niin Keltanuttuinen tonttu kiiruhti pihamaan läpi ja hyppäsi Janniksen, ison valkoisen jäniksen selkään. Pian he kiisivät mutkittelevia metsäteitä pitkin, yli kumpuilevien sammalmättäiden. Metsänrajan jäädessä taa he viilettivät pitkin Suomenmaan suoria maanteitä aina Turun satamaan saakka. Ja kun he matkasivat tuulen lailla, ei tonttutyttö huomannut Avaritia, joka oli ottanut mustan linnun muodon. Se seurasi tiiviisti heitä koko matkan ajan ylhäällä taivaalla, korkealla puiden latvojen yläpuolella. Kun Keltanuttuinen Tonttu hyppäsi satamassa valtamerilaivan kannelle ja piiloutui kannen alle sen hämärimpään nurkkaan yhteen laivan puisista rahtilaatikoista, ei hän huomannut kuinka musta lintu laskeutui laivan mastolle odottamaan.
Kun tonttutyttö heräsi, oli laiva saapunut Lontoon satamaan. Hän kohotti puista kantta, hyppäsi ulos rahtilaatikosta ja löysi tiensä kaupunkiin. Hän hämmästyi ihmispaljoutta. Kaikki näyttivät kiiruhtavan jonnekin. Tonttutyttö tutkaili setänsä matkalaukkua. Sen kuluneessa kyljessä oli kuva isosta palatsista. Hän lähti etsimään kuvan suuren suurta taloa ja löysikin sen. Siinä se nyt oli, Buckinghamin palatsi! Tonttutyttö näki korkealle kohoavat muurit ja haki sisäänkäyntiä palatsin takaa. Ehkäpä hän pääsisi livahtamaan jostain sieltä sisään… Muurit olivat kuitenkin liian korkeita, eikä siellä ollut mitään, mistä hän olisi päässyt sisään. Yhtäkkiä tonttutyttö muisti, kuinka Pottu-Tonttu oli antanut hänelle taikaperunoitaan matkalaukkuun pakattaviksi. Hän avasi laukun, otti perunat esille ja asetti ne maahan muurin juurelle. Hetkessä taikaperunat kaivoivat hänelle tunnelin, jota pitkin hän pääsi ryömimään palatsin pihalle. Sisällä hän näki valtavan nurmikon, jonka keskellä ruusunpunaisen viltin päällä istui nuori tyttö. Sen täytyi olla prinsessa – hän näytti aivan sellaiselta! Keltanuttuinen Tonttu käveli nurmikon halki ja kun hän saapui viltille, prinsessa nosti ihmetellen katseensa. ”Mistä sinä tulet?” hän kysyi. ”Olen Lapista, kuka sinä olet?” , tonttutyttö vastasi. ”Olen prinsessa”, prinsessa sanoi, ”ja jonakin päivänä minusta tulee kuningatar. Mikä sinusta tulee isona?” ”Minä olen tonttu”, vastasi Keltanuttuinen Tonttu, ”Minulla on nyt keltainen nuttu, mutta toivon , että isona nuttuni on oranssi”. Ja niin he jatkoivat juttelua ja prinsessa kertoi tonttutytölle kotimaastaan Englannista, Skotlannista, Walesista ja Irlannista. Ja tonttutyttö kertoi tarinoita Lapista ja Tonttulan Piilosta, paikasta jossa ihmiset eivät koskaan olleet käyneet. Prinsessalla oli viltillään teeastiasto, ”Kiinalaista posliinia”, hän kertoi. Ja niin Keltanuttuinen Tonttu tarjosi prinsessalle tämän hienoista posliinikupeistaan Pakuri-teetä ja prinsessa antoi yhden kupin tonttutytölle lahjaksi. Prinsessa huokaisi haaveillen: ”Oi, minusta olisi ihanaa tulla joskus vierailemaan ihmeellisessä kotimaassasi!”, ja tonttutyttö vastasi: ”Tottakai, olet tervetullut ja ota toki myös kaikki ystäväsikin mukaasi”. Sitten Keltanuttuinen Tonttu pakkasi kiinalaisen teekupin matkalaukkuunsa, vilkutti hyvästiksi ja asteli nurmikon poikki muurille. Hän ryömi tunnelia pitkin muurin toiselle puolelle, ja jatkoi matkaansa kohti seuraavaa seikkailuaan. Hän matkustaisi Kiinaan!
Kun Keltanuttuinen Tonttu saapui Kiinaan, näki hän täysin uudenlaisen kaupungin, Pekingin. Valtavat teräksestä ja lasista rakennetut talot kohosivat korkeuksiin, ne näyttivät kurottelevan pilviä ja ylimpiä kerroksia tuskin enää näki. Tonttutyttö huomasi lasisen rakennuksen, ja siellä kyltin jossa luki ”Hissi kattopuutarhaan”. Tonttutyttö ilahtui ajatuksesta, että hän näkisi puutarhan ja niinpä hän meni hissiin ja painoi ylintä nappia. Lasinen hissi kiisi yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes pysähtyi 54:een kerrokseen ja ovi avautui. Hän astui ulos ja näki pienen pojan puutarhassa. Poika seisoi pienellä sillalla, jossa kasvoi ihmeellisen kauniita kukkia, tulppaaneja. Pieni kiinalainen poika piteli jotain kädessään – mikähän se oli? Keltanuttuinen Tonttu asteli pojan luo kysyi: ”Mikä tuo on?” Poika vastasi: ”Sehän on tablettitietokone, tietenkin!” Ja poika näytti tonttutytölle, mitä kaikkea sillä voisi tehdä: etsiä tietoa, pelata pelejä ja kirjoittaa asioita muistiin. Niinpä Keltanuttuinen Tonttu näytti omat kauniit muistikirjansa ja kynänsä, jotka oli tehty Tonttulan metsän puusta, kaarnasta ja hiilestä ja joihin oli kaiverrettu mystisiä symboleja. Niin he vaihtoivat muistiinpanovälineitään, kuten vaihtoivat myös tarinoita omista kotimaistaan ja perheistään, ja paikoista missä olivat kasvaneet ja leikkineet. Ja lopuksi pieni kiinalainen poika innostui: ”Minusta olisi ihanaa tulla käymään taianomaisessa kotimaassasi, jossa kesäyöt ovat valkoiset ja talvipäivät loputonta hämärää!” Ja tonttutyttö sanoi: ”Tottakai! Olet tervetullut ja ota toki kaikki ystäväsikin mukaan. ” Sitten tonttutyttö asetti uuden metallisen muistikirjansa varovasti matkalaukkuunsa, vilkutti hyvästiksi ja laskeutui hissillä takaisin alas jatkaakseen seikkailuaan seuraavaan maahan.
Ja niin matka jatkui. Keltanuttuinen Tonttu näki kaikki maailman meret ja kaikki maailman mantereet. Hän näki ihmeellisiä kaupunkeja ja tapasi ihmislapsia monista, monista maista. Lopulta hän päätyi Japaniin vuodenaikaan, jolloin kirsikankukat, Sakurat, loistivat valkoisina ja vaaleanpunaisina. Hän huomasi jonkun lekottelevan kirsikkapuun alla päiväunilla. Sehän on tonttupoika! Yhtäkkiä huikaiseva koti-ikävä valtasi hänet. Hän muisti kaiken Tonttulasta: hänelle rakkaat metsäpolut ja kaikki hänelle niin tärkeät tontut ja metsän eläimet. Hän ryntäsi nukkuvan tontun luo ja ravisteli hänet hereille: ”Sinähän olet tonttu!” Poika hieroi silmiään. ”Olen kulkuri. Nimeni on Akira. ”, hän vastasi.” Niin mutta näytät aivan tontulta!” Tonttutyttö intti. “Ehkä olen joskus ollut tonttu”, Akira vastasi empien. Tonttutyttö innostui: “Tule kanssani kotikylääni, Tonttulaan, siellä tapaat meidät kaikki muutkin. Luulen että minun on aika palata takaisin kotiin matkaltani.”
Ja niin tonttutyttö kertoi Akiralle kaiken kotimaastaan ja tonttujen salatusta maasta ja kaikista ihmeellisistä paikoista, joissa hän oli matkustanut. Ja samalla kun Keltanuttuinen Tonttu kertoi tarinoitaan, tunsi hän kuinka innostus ja ymmärrys hänessä kasvoi – hän oli matkoillaan löytänyt jotain hyvin erityistä. Jokin aivan kuin värisi syvällä hänen sisimmässään – ja sitten avautui. Hän oli löytänyt oman Sisäisen Tonttunsa.
”Ehkäpä”, hän sanoi kokemastaan hengästyneenä uudelle ystävälleen – japanilaiselle kulkurille, joka ehkä oli tonttu – ”ehkäpä, kun kaikki maailman lapset ja heidän vanhempansa matkustavat minun kotimaahani, he myös voisivat löytää oman sisäisen tonttunsa.” Ja niin he kaksi matkustivat yli meren aina Vladivostokin satamaan saakka Venäjälle. He taivalsivat yli Siperian jäisten ja autioiden vuoristoteiden, kunnes saapuivat Suomen vihreisiin metsiin. He matkustivat kohti pohjoista leveitä, suoria teitä pitkin kunnes saapuivat mutkitteleville metsäpoluille Lappiin. Ja lopulta, kun he saapuivat perille, seisahtuivat he tunturin laelle, luoden katseen Tonttulaan, tonttujen ja maahisten salattuun maahan.
Kaikki Tonttulan tontut ilahtuivat nähdessään Keltanuttuisen Tontun ja hänen uuden ystävänsä Akiran, japanilaisen kulkurin, joka näytti tontulta. Ja he kysyivät missä kaikkialla tonttutyttö oli käynyt ja mitä kaikkea hän oli nähnyt. Ja mistä hän oli löytänyt ystävänsä? Ja Keltanuttuinen Tonttu kertoi heille kaiken matkoistaan, kaikista maailman ihmeistä, jotka hän oli nähnyt ja kaikista tarinoista, joita hän oli kuullut. Ja kuinka hän kertoessaan näitä Akiralle oli ymmärtänyt, että matkoillaan hän oli löytänyt jotain erikoista: tiensä kotiin ja tien häneen itseensä. Ja kuinka hän haluaisi, että maailman lapset ja aikuiset saisivat kokea saman matkustamalla heidän salattuun kyläänsä. Niin heidän kaikkien perheet kasvaisivat isommiksi, heidänkin silmänsä avautuisivat ja hekin voisivat löytää oman Sisäisen Tonttunsa! Aluksi Tonttulan asukkaat olivat kovin epäileväisiä, mutta Ämmi, Seilori-Seppä Tonttu ja Pottu-Tonttu sekä muutama muu sanoivat: ”Meidän pitäisi ottaa heidät vastaan avosylin”. Ja niin he päättivät. Tonttulassa alkoi ahertaminen: siivoaminen, kunnostaminen ja monenlaiset valmistelutyöt vieraiden vastaanottamista varten. Ja kun kaikki saatiin valmiiksi tulevan päivän ensimmäisiä ihmisvieraita varten, olivat kaikki väsyneitä mutta onnellisia – kaikki näytti niin kauniilta.
Uupuneina tontut menivät levolle ja nukkuivat sikeästi aamuun saakka. Kun he heräsivät aamulla kukonlauluun, oli tapahtunut jotain, mihin he eivät olleet osanneet varautua. He olivat unohtaneet Avaritin! Keltanuttuinen Tonttu oli unohtanut Ämmin varoituksen. Avariti oli seurannut häntä koko matkan ajan ja kuunnellut, kuinka hän oli kertonut suunnitelmistaan japanilaiselle kulkuriystävälleen Akiralle. Avariti ei moista onnea suvaitsisi ja niin musta lintu oli lentänyt edeltä takaisin, joen toiselle puolelle, omaan pimeään valtakuntaansa. Siellä Avariti oli valmistellut loitsun, joka esti ketään saapumasta Tonttulan Piiloon tai ketään lähtemästä sieltä ulos. Ja mikä pahinta, hän oli langettanut loitsun Ämmin kolmannelle silmälle. Kristallin loiste oli sammunut, se oli hiipunut täysin himmeäksi.
Tontut pitivät välittömästi hätäkokouksen Revontulikodalla. He pohtivat kuumeisesti, mikä voisi olla ratkaisu tähän kamalaan tilanteeseen. Kenelläkään ei tuntunut olevan vastausta, kunnes Pottu-Tonttu ehdotti: ” Mitäpä jos haen kaikista parhaimmat taikaperunani ja asetamme ne maahan niin että ne voivat kaivaa tunnelin, aivan kuten ne tekivät Keltanuttuiselle Tontulle tunnelin Buckinhamin palatsiin ” ja hän jatkoi: ”Jospa Avaritin loitsu ei yletä maan alle, vaan se toimii vain ilmassa, maan päällä!” Ja niin he kiiruhtivat hakemaan parhaimmat taikaperunat, jotka Pottu-Tonttu asetti maahan ja varmisti, että ne kaivoivat suurenmoisen tunnelin, josta pääsi sisään ja ulos. Ja kun ensimmäiset ihmisvieraat saapuivat, tontut toivottivat heidät tunnelin suulla tervetulleeksi tonttujen salattuun maahan, Tonttulan Piiloon. Ja kaikki olivat helpottuneita ja onnellisia.
“Mutta vielä on yksi asia”, muistutti Keltanuttuinen Tonttu, “Ämmin kolmas silmä on edelleen pimeä”. Hän pyysi vierailta apua, jotta se saataisiin taas loistamaan. ”Mutta miten voimme auttaa?”, vieraat kysyivät hämillään. ”Ehkäpä”, Keltanuttuinen Tonttu sanoi, ”Ehkäpä jos vierailette meidän kaikkien luona, ja käytte myös voimametsässämme, näette ja koette asioita jotka saavat Ämmin kolmannen silmän taas loistamaan” Ja niin vieraat tekivät. He kokivat asioita ja näkivät asioita, joita eivät olleet koskaan tehneet tai nähneet. Ja he saivat kukin pienen amuletin, jota kuljettivat kädessään, ja siihen amulettiin virtasi heistä kaikki se ilon ja ihmetyksen energia ja värähtely. Ja kun vieraat lopulta saapuivat Ämmin talolle, he laskivat amulettinsa Ämmin ryhmyisen sauvan juureen ja jotain ihmeellistä tapahtui – se alkoi loistaa jälleen.
Kaikki iloitsivat ja Ämmi kiitti vieraitaan suurella lämmöllä. Keltanuttuinen Tonttu sanoi: ”Olette aina tervetulleita takaisin, milloin vain, minä tahansa kahdeksana vuodenaikanamme. Ja kun palaatte takaisin kotimaahanne, varokaa Avaritia, sillä pimeän voimat voivat olla täynnä yllätyksiä. Mutta ennen kaikkea, pitäkää huolta Sisäisestä Tontustanne. Sillä se valaisee sydämenne ja suojaa teitä varjoilta.”
Sitten hän vilkutti hyvästiksi, ja vieraat lähtivät. Ja syvällä sisimmässään , joillakin heistä, jokin värisi – ja avautui…
Sen pituinen se.
Keltanuttuisen Tontun tarina jatkuu Tonttulassa. Siellä kuulet mitä Seita-kivi opettaa Tontulle. Opit miten elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Tutustut Tietäjä-Tontun viisauksiin. Ja paljon muuta.
©Hullu Poro Oy
Alkuperäisestä englanninkielisestä audiosta suom Anne Lukkarila